READ IN ENGLISH 🇬🇧

Kirjoittanut: Kikka Rytkönen

Koko retriitti oli mielestäni erittäin hyvä ja mielenkiintoinen. Asiat, jotka paperilla näyttivät tylsiltä, osoittautuivatkin paikan päällä todella kiinnostaviksi. Esimerkiksi kun mentiin helluntailaisten kirkkoon, ajattelin aluksi, että tämä varmaan tulee olemaan minulle vastenmielistä. Mutta se olikin oikeastaan kuin esitys, jonka kautta ymmärsin, miksi ihmiset ovat mukana tässä liikkeessä. Se oli hyvä kokemus.

Opin myös sen, kuinka tärkeää on mennä tilanteisiin leimaamatta, ajattelematta tai määrittelemättä mitään etukäteen. Pitää vain mennä mukaan ja kuunnella. Kaikki uskontoon liittyvät osuudet olivat mielenkiintoisia. Luterilainen kristillisyys on minulle tutuinta – ehkä siksi se ei herättänyt ihan samanlaista kiinnostusta. Olen eronnut kirkosta jo 16-vuotiaana.

Moskeijassa olin käynyt aiemminkin, mutta nyt sain siellä uudenlaisen oivalluksen: ymmärsin esimerkiksi, miksi tataarit eivät ole Suomessa joutuneet syrjityiksi. He sanoivat: ”Olemme olleet vähemmistö jo Venäjällä.” Tämä jäi mieleen.

Muut järjestöt ja kerjuu
D-asemalla oli kotoisa tunnelma. Sateen piteleminen yhdessä yhdistää aina. Vepa oli aivan mahtava paikka, ja ihmiset siellä. Vähän harmitti, että Suski sai niin vähän puheenvuoroa. Tähän paikkaan haluan kyllä palata.

Kerjääminen – se oli vaikeaa. Rahan pyytäminen tuntui mahdottomalta. Ihmisillä ei ole enää käteistä mukana. Siinä tilanteessa tuli vähän alistunut, jopa huono olo. (Keksikää parempi sana kuin ”alamainen”.)

Pysähdyin juttelemaan Eurokaupan edessä seisovan, suurin piirtein itseni ikäisen miehen kanssa. Menin kauppaan ja kun palasin, hän – joka olikin kauppias – tuli ulos monen kilon makkara- ja suklaapussin kanssa. Kiitin häntä kädestä pitäen. Se oli koskettava hetki.

Kerjäämisen jälkeen olen antanut Piritorilla ruokaa varten pyytäville ihmisille muutamia euroja. Mietin usein: onko hyödyllistä antaa rahaa, jos epäilen, että henkilö on esimerkiksi päihderiippuvainen? Onko se minun tehtäväni päättää?

Jälkitunnelmia
Täytyy mainita myös nukkumapaikan tapahtumista. Maikan laulatus ja mantrattelu loi upean tunnelman – ja sitten, kun muutkin alkoivat laulaa, syntyi vahva yhteisöllisyyden tunne.

Seremoniat olivat minulle äärimmäisen tärkeitä ja koskettavia. Saaressa ihmismäärä kaiutti tunnelmaa, ja se tulen ympärillä tapahtunut osuus Mikon dharmasiirrossa oli todella voimakas. Sekä sisällössä että muodossa oli jotain puhdistavaa. Syntyi vahva yhdistyneisyyden kokemus.

Ryhmäkeskusteluissa tuntui, kuin olisimme perhettä.

Nukkuminen yhdessä, tosi lähekkäin – varsinkin pahvilla ja ilman tyynyä – oli melko hankalaa. Yritin opetella nauttimaan ympäristön äänistä, välillä linnut, välillä joku valtava ääni josta ajattelin: ”no nyt se sota syttyi”. Herätessä olo oli tukkoinen, ja unta oli selvästi jäänyt liian vähän. Tuli jonkinlainen regressio – ihmiset alkoivat tuntua etäisiltä, melkein kuin ne dissaisivat minua. Ajattelin: ”tästä täytyy nyt vain selvitä”. Ehkä siinä oli jo eroamisen haikeuttakin – kohta tämä kaikki päättyy.

Elokolossa palasin siihen, että mun täytyisi syödä tiettyjä värejä tietyin välein, ja puurosta tuli yhtäkkiä elämän keskiö. Saatoin jutella jotain höpöhöpöäkin ihmisten kanssa.

Kaiken kaikkiaan se, että kuljin 1,5 päivää ja vietin yön ilman omaisuutta, ilman kännykkää, oli todella vapauttavaa. Oli hyvä olla, kun ei tarvinnut sählätä tavaroiden, rahojen tai puhelimen kanssa.

Lopputervehdyksissä ja ravintolassa selviydyin liimautumalla Sensei Mikon ja Maijan viereen – he olivat tuttuja, turvaa tuovia. En enää osannut olla kenenkään muun kanssa, vaikka näin, että joissain pöydissä käytiin keskusteluja.

Suuri KIITOS kokemuksesta!
Tuliko meistä shanga?

Peace-love!

Kikka

Kikka Rytkönen ja Sensei Mikko
Kuva: Laura Malmivaara